Toivotetaan helteinen heinäkuu tervetulleeksi

Kuukausi kulunut edellisestä kirjoituksesta, työssäoppiminen Kalajoella on takana päin ja nyt ollaan kaksi viikkoa asusteltu kotona Jalasjärvellä. Tähän kuukauteen on sattunut paljon ikäviä asioita varsinkin Aatoksen kanssa. Heinäkuun puolessa välissä Aatos onnistui tökkäämään silmänsä johonkin niin, että sarveiskalvoon tuli haava. Oli lauantai päivä ja molemmat silmät rähmivät paljon, vasemmasta silmästä luomet olivat todella turvonneet ja Aatos siristeli sitä paljon. Saattoi myös vingahtaa ja silmiä tutkiessa yritti ruveta hankaamaan niitä tassulla tai hieromaan käteen. Katsoin silmät tarkkaan läpi, eikä tällöin sarveiskalvolla näkynyt haavaa ja puhdistuksen myötä molemmat silmät alkoivat mennä parempaan suuntaan, joten ajattelin jonkun roskan vain ärsyttäneen silmiä tavallista enemmän, onhan tuolla kuitenkin ulkonevat isot silmät, joten kotikonstein ollaan saatu silmiä useamman kerran hoidella. No silmät alkoivat menemään huomattavasti parempaan suuntaan, putsailin niitä ja pidin Aatoksen levossa sillä ilmiselvästi silmät häiritsivät kun koira oli hieman apaattinen ja kipeän oloinen. Annoin myös rimadyliä viemaan pahimmat kivut pois. Maanantai aamuna odottikin sitten sellainen yllätys, että säikähdin ihan kunnolla. Vasemman silmän päällä oli paksu sinertävä kalvo, ja silmä oli samea. Lisäksi molemmissa silmissä alaluomet roikkuivat, kuten joillain spanieliroduilla on tapana. Noh soitto eläinlääkärille kun en aikaisemmin ollut huolestunut, silmät kun olivat kuitenkin koko ajan menneet parempaan kuntoon. Saatiin iltapäivälle aika ja ell sitten värjättiin silmien pinta ja vasemmassa silmässä todettiin muutaman millimetrin pituinen haava. Tähän hoidoksi antibiootteja sisältävät silmätipat joita laiteltiin silmiin vajaan parin viikon ajan, kunnes käytiin silmäkontrollissa. Sininen kalvo katosi muutaman päivän tippojen laiton jälkeen ja kun käytiin kontrollissa niin enää ei väriainetta jäänyt mihinkään kohtaan sarveiskalvolla, joten haava oli parantunut. Sarveiskalvolle jäi kuitenkin silmillä nähtävä pieni kohta, muistoksi haavasta.

Heinäkuun toinen päivä reissattiin Kokkolan kansainväliseen koiranäyttelyyn ja sieltä sitten siskon kyydillä Jalasjärvelle. Enya ja Aatos pääsivät turisteeraamaan, ja varsinkin Enyasta olin todella ylpeä. Neiti ei välittänyt väentungoksesta yhtikäs mitään ja kulki siellä Aatoksen perässä todella reippaasti ja rohkeasti. Kevythäkissä koisattiin ja kun oltiin pöydällä muiden ihmeteltävänä niin osattiin seistä hienosti ja annettiin nätisti käsitellä. Ja mikäli pöydällä olo kävi liian pitkäksi niin siihen pystyi laittamaan rauhassa makaamaan. :)

Rosdiwa's Wonder Woman "Lilja" VSP Kokkolassa

Kotia tultuamme alkoi Aatos ja Enya yskimään, ilmeisesti joltain hoitokoiralta saatiin napattua itsellemme kennelyskä. Lisää lepoa siis Aatokselle luvassa. Onneksi kyseessä oli varsin lievä muoto, ja yskä on nyt jo Aatoksella ja Enyalla ohitse. Parina päivänä molemmat köhivät limaa kurkuista ja Aatos oli hieman apaattinenkin. Enyasta taas ei koko tapausta huomannutkaan. Vielä on varo aikaa jäljellä, joten Enyan kanssa ei olla keritty vielä käydä treenaamassa ollenkaan agilityä kentällä. Ensi viikolla olisi aikomus ensimmäistä kertaa mennä kun köhimisen loppumisesta on sitten jo sopivasti aikaa.

Äiti ja poika, Rosdiwa's Only Hope "Donna" ja vielä omaa kotiaan etsivä Rosdiwa's Amor Infinito "Aatu"

Mutta eihän tässä tietenkään vielä ollut kaikki, pian tuon köhimisen jälkeen huomattiin, että yksi etuhammas oli alkanut mätänemään juurestaan suuhun. Eiköhän sitä vain taas eläinlääkärille soittamaan, että saadaan heiluvat hampaat poistettua. Ehdin jo maalailla kaikkia kauhukuvia päähäni, ettei Aatoksen sydän kestä rauhoitusta ja joudunkin pojan hyvästelemään jo nyt. Tämän viikon tiistaina lähdettiin kuitenkin käymään Seinäjoen Eläinklinikalla ja kyllä se spanielin pumppu kesti kuin kestikin sen rauhoituksen! Samalla tuli tietenkin sydän kuunneltua ja eläinlääkäri sanoi sydän- ja keuhkoäänien kuulostavan hyviltä eli lääkityksen pitäisi olla kohdallaan. Kehuja saatiin myös Aatoksen hampaiden kunnosta, sillä varsinkin poskihampaat olivat ihan puhtaat. Rauhoitusaine laitettiin reisilihakseen ja odottelemaan, koska spanieli nuupahtaa. Ei siinä montaa minuuttia kulunut kun toinen oli jo ihan tajuton, itselle tässä tuotti ongelmia että missä asennossa olisin Aatosta pitänyt että hengitys olisi ollut kaikkein helpointa. Sitten jätettiin Aatos eläinlääkäreiden huostaan ja lähdin käymään Mustissa ja Mirrissa. Oma pää kun ei olisi todellakaan kestänyt istua siellä ja odotella peläten pahinta. Vajaan tunnin kuluttua menin pojan hakemaan kotiin 4 hammasta köyhempänä ja aineista sekaisin. Sydän kuitenkin kesti ja siitä olen mielettömän iloinen. :) Aatokselta siis poistettiin kaksi etuhammasta, keskeltä yksi yläetuhammas (se joka oli alkanut mätänemään) ja alhaalta myöskin yksi keskimmäisistä kun heilui, lisäksi alhaalta taaimmaiset pienet poskihampaat nämä olivat kuulemma myöskin olleet aika huonossa kunnossa. Samalla myös raaputeltiin kaikki hammaskivet pois ja nyt pojalla on puhdas suu. Tällä hetkellä Aatoksen puuttuvien hampaiden saldo on tämänkaltainen 4 etuhammasta, 2-3 välihammasta ja 2 poskihammasta. Välihampaat on ainoat, jotka ovat puuttuneet jo alunperin kun ne ei ole tuon pikkuiseen suuhun mahtuneet puhkeamaan. 2 etuhammasta Vili aikoinaan on lyönyt omilla hampaillaan pois Aatoksen ollessa 1½ vuotta ja nyt nämä loput 4 eläinlääkärin toimesta. Kipulääkettä saatiin 3 päivän kuuri ja nyt pitää vielä tiistaihin asti syödä pehmeää ruokaa. Kyllä sen nyt jo huomaa, että puuttuvien etuhampaiden vuoksi syöminen on muuttunut entistä vaivalloisemmaksi. Pureskelu kyllä onnistuu edelleen ilman ongelmia, mutta ruokaan tarttuminen on todella onnetonta. Ehkäpä tämä tästä. Ahneemman koiran kanssa ei varmaan tulisi edes mitään ongelmia syömisen kanssa, mutta tuo nyt on ollut aina huono syömään vaikka nykyään syökin ihan kohtuu hyvin. Mistä itseasiassa johtuu, että Aatos on ensimmäistä kertaa elämässään pulskassa kunnossa ja on laihiksella. Mun entinen anorektikko, jonka kanssa on saanut aina miettiä miten sen saisi lihomaan kun on ollut pelkkää luuta ja nahkaa. Ei tuo onneksi vielä hälyttävän lihava ole (sentään!) ja kylkiluut löytyvät ilman kaivelua mutta löysä ja ällöttävä. Tämän myötä vielä vähemmän ymmärrän ihmisiä, jotka pystyvät omat koiransa syöttämään todella ylipainoisiksi.

Aatoksen kanssa ei olla siis päästy tekemään paljon mitään, kun on kaikkea vaivaa ollut mutta josko taas pikkuhiljaa. Tän kuun lopussa vielä sydänkontrolli ja erikseen pitäisi päästä käymään sydänultrassa. Oliskohan sen jälkeen tullut tarpeeksi ravattua eläinlääkärissä vähään aikaan?

Enyaakin tosiaan piti yrittää pitää levossa hetken aikaa sen kennelyskän takia, mutta aika vaikeaa oli. Neiti on nyt kuukauden verran oikeasti löytänyt kroppansa ja johan sitä sitten käytetään niin, että itseä välillä ihan hirvittää. Kaikkialla hypitään ylös ja alas, ja mitä kovempaa voi pinkoa sen parempi. Kalajoella Enyalla alkoi jo pää hieman sauhuta kun ei löytynyt ketään koirakaveria, jonka kanssa olisi voinut kunnolla revitellä. Aatos sitten joutui tulilinjalle kun en saanut treenaamalla tai lenkittämälläkään purettua Enyan kaikkea virtaa, ja mitä kauemmin aikaa meni sitä pahemmin ja röyhkeämmin Enya rupes Aatosta kiusaamaan. Nyt kuitenkin kun ollaan kotona niin Enyalla on Liljasta kunnon riekkukaveri, jonka kanssa saa pari kertaa viikossa päästää kaikki liialliset höyryt pois niin Aatoskin saa olla rauhassa. Ja neiti on onnellinen.

Mun pitää nyt oikein kunnolla kehua Enyaa, kun tykkään siitä niin kovasti. En mä tiedä mikä siinä on niin hienoa, mutta päivä päivältä mun sydän alkaa sykkimään sille enemmän. Se on niin utelias, energinen ja innokas. Se on sosiaalinen muita koiria kohtaa, tosin pienempiä meinataan röykyttää vähän liikaa. Ja vaikka se ei ehkä maailman avoin koira muita ihmisiä kohtaan olekaan, niin tykkään kun se ei kaikkien syliin ole heti itseään tunkemassa. Kuitenkin uusiin ihmisiin tutustumisen jälkeen se on myös avoin ja ystävällinen. Treenatessa se on tosi kiva, se palkkautuu leluista tosi kivasti ja samoin nykyään paremmin myös nameista. Siinä vain on sitä Jotain. Enyan ottamista en ole katunut kyllä päivääkään, olen onnellinen että Niina löysi juuri tämän pentueen, ja Lucien eli kasvattajan avulla saatiin valittua meille juuri tämä pentu. Ei siitä ehkä menestyvää näyttelykoiraa ikinä tuu (okei kasvavaa pentua ei saa tuomita) ja tuon pienen kokonsakin vuoksi jalostuskäyttö voi tulla vaikeaksi, mutta uskon saavani siitä sitäkin paremman kaipaamani harrastuskoiran itselleni. Ja tietenkin ennenkaikkea rakastettavan perheenjäsenen. ♥ En oo jaksanut ottaa vieläkään stressiä treenaamisesta, ollaan tehty kyllä kaikkea kivaa mutta ei toi edelleenkään mitään osaa vaikka ikää on melkein 6 kuukautta. Ja mä oon yllättynyt kuinka mua ei edes vaivaa yhtään myöntää ettei osata mitään. Ässän kanssa tekemieni virheiden myötä oon ilmeisesti edes vähän kehittynyt?