Tiedättekö sen tunteen kun aikaa vain kuluu, eikä enää tiedä mistä aloittaisi kun rupeaa kirjoittamaan. Viimeinen kuukausi on enemmän tai vähemmän ollut kiireinen, bilsan yo meni odotettua paremmin ja kouluhommia riitti enemmän kuin tarpeeksi ensimmäiseen jaksoon. Nyt on kuitenkin jakso vaihtunut, joten koirille, niiden lenkittämiselle ja treenaamiselle on runsaasti aikaa. Varsin ruhtinaallisesti oikeastaan. :) Meneillään olevassa jaksossa on ainoastaan 4 lukiokurssi = ei koulua oikeastaan ollenkaan. Koulu alkaa myöhään ja koulusta pääsee viimeistään kahdelta, mitä sanoin? Luksusta!

Enyan ensimmäinen juoksu on ollut jo pari viikkoa ohitse, neiti oli kyllä vallan hupaisa tapaus juoksujensa kanssa. Hirveä läheisyyden kaipuu pikkusella oli, koko ajan olisi pitänyt olla kyljessä kiinni. :) Lenkilläkin piti olla niin lähellä ettei puolta metriä kauemmas oltaisi haluttu irrota. Muutenkin Enya oli juoksujen ajan ihan mielettömän hyvin kuulolla, pieni hiljainen sana ja neiti oli vierellä kysymässä mitä pitäisi tehdä. Oli jotenkin hassua omistaa koira, joka oikeasti vähän väliä oli kysymässä mitä tehtäis. Ei mulla kukaan aikasemmista koirista ole ollut sellainen, eikä Enya itsekään enää ole. :D Nykyään ilmeisesti jonkin sortin murkku on nostamassa päätään kun esim lenkillä saa välillä hieman keskustella tullaanko luokse vai juoksennellaanko miten halutaan. Ainakin tähän mennessä Enya on kiltisti valinnut luoksetulon pienen huomautuksen jälkeen.

Viime aikoina Enya on muutenkin ollut todella hauska ja ihana, hyvin huomaa kuinka iän myötä alkaa järkeäkin välillä löytymään. Perusluonteeltaan Enya on edelleen hieman mielistelevä, osittain arka (jotkin asiat on todellisia mörköjä edelleen), pehmeä ja hieman pidättyväinen, mutta silti välillä kun tehdään jotain niin kaiken sen pehmeyden seasta räiskähtää sellaista draivia ja kiihkoa millaista mä kaipailisin tuohon lisää. Enya alkaa olla pikku hiljaa treeneissä sellainen millainen olisin sen halunnut olevan jo muutama kuukausi takaperin - oikeasti aktiivinen ja menossa täysillä mukana! Sillä alkaa löytyä sopivassa määrin röyhkeyttä silloin kun ollaan itsevarmimmillaan, ja tällöin treenit menee yleensä loistavasti. Tällä hetkellä alan uskoa, että meillä on Enyan kanssa realistista päästä joskus oikeasti treenaamaan jotain lajia sata lasissa sen takia, että koirakin tykkää eikä ainoastaan sen takia, että itse haluan harrastaa. Iän myötä Enya on puhkeamassa kukkaan, onneksi! Itseäni ei haittaa ollenkaan, että Enya on oikeastaan saanut elää tietyllä tavalla pellossa tähän asti mitä treenaamiseen tulee. On jotenkin huojentavaa tajuta, ettei ole mitään kiirettä saada koiraa valmiiksi ja kisoihin. Meillä on Enyan kanssa aikaa seuraavat 15 vuotta, minkä takia pitäisi perusteet tehdä hutiloiden kun on kerrankin aikaa tehdä ne oikein. Toki kyllä meidän pitäis ainakin alokasluokka tokossa ehtiä korkkaamaan ennenkuin neiti täyttää 2-vuotta. ;) Olen siis nyt aktivoitunut treenaamisen suhteen ja Enya on alkanut hahmottamaan, että vasemmalle puolelle kannattaa hakeutua kulkemaan, maahanmeno on pop, leikkiminen millä vain on kivaa ja ylipäätään treenaaminen on kivaa. Edelleen osataan ihan järkyttävän vähän, mutta kyllä tämä tästä. Seuraavaksi Enyaa tosin odottaa kunnon naksuttelukuuri, sillä kun neiti ennemmin passivoituu kuin aktivoituu mikäli ei tiedä mitä tehdä, ja yritän kääntää vielä kun on mahdollista niin tuon ajatusmallin toisinpäin. Eli kun ei tiedetä mitä tehdään niin ruvetaan entistä aktiivisemmaksi!

Muuten Enya on viimeisen kuukauden voinut todella hyvin, yhden välihampaan päätti pudottaa taas jonnekkin eli tällä hetkellä meillä puuttuu molemmilta puolilta yhdet välihampaat. Oli hyvä huomata harjoitellessani hampaiden katsomista että neidillä on melkein irti yksi välihammas ja parin päivän päästä tästä kyseinen välihammas oli sitten pudonnut. En tiedä oliko kyseessä maitohammas, joka lähti vasta nyt vai oikea hammas, joka syystä tai toisesta lähti nyt. Muutenkin veikkaan, että vanhempana saatan joutua huollattamaan Enyan hampaita ihan mukavasti sillä neidillä on NYT jo hammaskiveä! Taaimmaiset poskihampaat on ihan hammaskiven peitossa, ja kyse ei ole pelkästä kellastumisesta. Ja Enyallehan ikää tulee muutaman päivän päästä kuitenkin vain 9 kuukautta. Muuten ollaan saatu lihaksia ihan kiitettävästi Enyan kroppaan ja neiti alkaakin olla vallan bodari. :)

Seuraavat kolme kuvaa on ottanut Sarianna Junnila, Kiitos! Kuvat ovat otettu viime viikonloppuna mätsärin jälkeen kun Enya oli sinisten pentujen toinen!

 

Aatoksenkin kanssa olen jaksanut olla mukamas aktiivinen, ollaan muistuteltu mieleen joitain tokojuttuja ja hieman opeteltu avoimen luokan juttuja. Lähinnä kaikkea hömppää mistä Aatos tykkää. :) Seuraamisessa olen jaksanut olla suhteellisen tiukkana, ettei Aatos siinä tee mitään typerää mutta muut liikkeet ovatkin sitten asia erikseen. Eikö pääasia ole kuitenkin, että Aatoksella on hauskaa? Sillä spanieli rakastaa olla töissä! Ollaan lenkkien yhteydessä tehty myös jonkin verran jotain pientä esine-etsintää kun Aatos siitäkin tykkää ja yhdellä kerralla koin kunnon valaistumisen. Ihan hävettää myöntää, mutta vasta vähän aikaa sitten opin oikeasti lukemaan Aatosta sen tehdessä etsintöjä. Aina ennen olen katsonut, että se vain hösää mutta asia ei todellakaan ole niin! Tunnen itseni ihan urpoksi, koska Aatos osoittaa niin selkeästi milloin se tekee töitä ja milloin se hukkaa hajun ja turhautuu eli rupeaa sitten oikeasti hösäämään. Nyt siis kun olen kokenut valaistumisen niin on ollut todella mielenkiintoista seurata Aatoksen työskentelyä ja sitä, kuinka suuri motivaatio sillä siihen tehtävään oikeasti on! Tosin samalla kun sillä on korkea motivaatio kaikkeen tekemiseen niin toisessa asiassa Aatokselle on syntynyt pakkomielteitä, ja pakkomielteenä sillä on isot kepit joita se ei fyysisesti kykyne noutamaan ku ne ei mahdu edes Aatoksen suuhun. Ei ole yksi eikä kaksikaan kertaa kun Aatos on raviradalla tai metsässä löytänyt jonkun suuren ja tietenkin erittäin ihanan kepin mitä ei mitenkään voi jättää. Eli toisinsanoen Aatos jää kepin luokse yrittäen ottaa sen, ja kun ei onnistu se turhautuu ja rupeaa huutamaan sille kepille välillä katsoen kuin apua pyytäen. Tai jos olen lähellä niin Aatos juoksee kepin ja mun väliä, joka tapauksessa keppi on niin tärkeä, että jos en jaksa komentaa niin pystyn kävelemään useamman sata metriä poispäin ennenkuin Aatos lopulta hätääntyy tarpeeksi ja pinkoo oma-aloitteisesti luokse. Toisena vaihtoehtona on sitten kieltäminen, mikä ei meinaa tehota. Ainakaan jos silleen kiltisti haluaisi kieltää. Yhteen aikaan otin Aatoksen käskyn alle ja seurautin sitä X matkaa poispäin kepistä mutta oli seurautettu matka sitten 10 tai 100 metriä niin Aatos aina vapautuksen jälkeen syöksyi takaisin sinne kepin luokse. Pakkomielteinen spanieli raukka.

Sydän on onneksi jaksanut lääkkeiden kanssa tosi hyvin ja Aatos on voinut sillä osa-alueella hyvin. Elokuun alussa ollut korvatulehdus tosin päätti tulla uudestaan kylään, ja nyt Aatoksella onkin menossa Canofite-kuuri. Kaikkista pahimmassa kunnossa on Aatoksen kroppa. :( Vielä ei edes ole pakkasta ja kroppa on ruvennut reagoimaan viileempiin ilmoihin. Aatos on jäykempi ja kipeämpi, koko koira naksuu ja poksuu kun Aatos unien jälkeen esim nousee ylös tai vaihtaa paikkaa. Aiemmin mun itseni antamat hieronnat on merkitsevästi vaikuttaneet Aatoksen oloon, mutta tuntuu ettei kroppa enää vastaa hierontoihin niin paljon kuin ennen. Kyllä hieronta edelleen selkeästi helpottaa mutta ei niin paljoa. En edes halua ajatella millainen Aatos tulee olemaan kun talvi alkaa, ja kun talvestahan on taas ennustettu todella kylmää. Aatos ei myöskään ole reagoinut Cartrophen-pistoksiin ihan niin hyvin kuin oltaisiin toivottu, nyt Aatos saa taas piikin kerran viikossa ja seuraillaan eläinlääkärin kanssa miten vaikuttaa. Jotain muitakin nivelvalmisteita lisätään Aatoksen elämään. Silti käyn kokoajan kamppailua kuinka paljon koiraan on järkevää upottaa lääkkeitä, milloin on aika päästää pois? Aatos täyttää ens kuun alussa viisi, VIISI! Se on vielä niin nuori ja pieni. :< Kuulin juuri pari päivää sitten, että Aatoksen mamma pian 8½-vee oli edelleen sydänterve ja porskuttaa iloisena menemään. Miksi siis Aatoksen pitää olla kipeä? Aatos selvästi vielä nauttii elämästään, mutta sillä on myös kipuja, joten missä menee raja? Saa nähä tuleeko Aatos näkemään ens kesää.. :( Ja näin aktiivisen koiran pää ei kyllä kestäisi yhtään vähemmällä lenkkeilyllä ja treenaamisella. Aatos :(

Mun kulta piäni ! ♥ ♥ ♥