(c) Hanna B.

Ässän lähdöstä tulee huomen aamulla viikko. Viikko, joka on mennyt ihan mielettömän nopeaa. Kuvittelin etten ollut kiintynyt Ässään, ettei Ässän lähtö aiheuttaisi itkua. Kuten arvata saattaa kuvittelin väärin, perjantai aamuna kun ennen kouluun menoa käytiin viemässä Ässä uudelle ohjaajalle niin väkisinkin tuli kyyneleet silmään, ei toivoakaan että olisin saanut pidäteltyä niitä. Viimeiset halaukset ja paijaamiset sekä onnen toivotukset ennenkuin piti sanoa heihei. Ässä jäi vähän katsomaan mun perään, että mitäs nyt mutta tiedän että Ässällä on kaikki hyvin uudessa paikassa ja neiti on viihtynyt siellä. Sopeutuminen uuteen laumaan on ilmeisesti myöskin sujunut rauhallisesti.

Jokaisella itseään kunnioittavalla noutajalla pitää olla oma sorsa!

Ässää on kauhea ikävä, kauhean tyhjä olo kun toinen ei ole hösäämässä ja valtaamassa öisin osaa sängystä. Elämä Aatoksen kanssa on ollut helppoa, outoa ja tylsää. Helppous nyt ei varsinaisesti haittaa, mutta tuo tylsyys. Ei sitä voi edes ymmärtää kuinka tylsää elämä voi olla yhden koiran kanssa, toki on siinä monia positiivisia puolia mutta ei siltikään ole hyvä yksin olla. Aatos on ollut yllättävän ok Ässän lähdön jälkeen. Ruoka on maittanut vähän huonosti mutta koulupäivän jälkeen ovella ei ole ollut vastassa stressaantunutta koiraa ja kuolalammikkoa. En tiedä vaikuttaako tuo koiraportti noin vahvasti vai ottaako Aatos Ässän lähdön näin paljon paremmin kuin Ansan lähdön. Toki olen iloinen ettei spanieli stressaa mutta olen yllättynyt. Mutta vaikkei yksinolot aiheuta stressiä niin taitaa Aatoksella silti olla aika ikävä Ässää, niin kovat itkut se lenkillä laittoi kun vastaan tuli luokkakaverini oman mustan labradorinnoutajansa kanssa. Mustilla noutajilla tulee varmasti olemaan oma paikkansa meidän molempien sydämmissä.

Kaverin vieressä on hyvä maata. Viimeinen ilta ennen lähtöä.