Nyt on tällä hetkellä sellainen olo ettei mikään toimi vaikka Ansa toimiikin sen verran mitä oon sille opettanut. Mitä nyt on tullut muiden blogeja lueskeltua niin alkaa vain itseä ärsyttämään kun on sellaista ja sellaista jättänyt opettamatta vaikka aikaa olisi ollutkin. Monet jutut olisin voinut pohjustaa kymmenen kertaa paremmin ja nyt en olisi tässä tilanteessa, että montaa eri juttua pitäisi ohjaajan mielestä alkaa opettamaan justnytheti. Vanhoja jo suht varmoja liikkeitä ollaan vaan unohduttu hinkkaamaan, mutta uudet asiat oon jättänyt vain ajatuksena, kyllä mä ne vielä kerkiän opettamaan. Huomaa kyllä koirastakin, että pelkkä saman asian treenaaminen (mitä olen ikävä kyllä tehnyt) alkaa käydä tylsäksi. Kaiken tämän lisäksi rupean vielä vertaamaan Ansa myös muihin koiriin, ilman mitään järkevää syytä. Se on ihan erilainen ja eri rotua, ei sen kuulu käyttäytyä sillä ja sillä tavoin. Ja silti alitajuntaisesti vaadin siltä, jotain mitä en edes ole opettanut tai mitä se ei voi ikinä olla. Tyhmämikätyhmä ohjaaja.

Miksei ihminen voi oppia yhtä nopeasti kuin koira syy-seuraus suhdetta, se olisi niin paljon yksinkertaisempaa. Samat asiat tulee toistettua monta kertaa eikä opita sitten millään. Pessimisti nostaa taas päätään ja tuntuu, että kohta kaikki kaatuu niskaan. Huoh, pitäisi saada taas se ilo treenaamiseen mikä siihen kuuluukin eikä vain kurkotella tähtiä taivaalta. Pitäisi alkaa asettamaan enemmän välitavoitteita, jottei pettymyksiä tulisi niin paljon. Vaikkei ne itseasiassa edes ole pettymyksiä. Hmmm.. Tämä teksti on kyllä nyt jo niin sekavaa, joten kannattaa hypätä vain suosiolla koko teksti yli. Välillä tuntuu, että saan vain lannistettua nuo koirat, mitään uutta ei edes pahimmassakaan tapauksessa yritetä ja ehdoteta. Ahneuttakin on ilmassa ja kehittyä pitäisi ihmisenä, koiran ohjaajana sekä kouluttajana. Tuntuu, että kaikki arvostelee jokaista liikettä minkä teen Ansan kanssa vain ja ainoastaan sen takia, että se on projektikoira. Lähipiiri odottaa täydellistä käyttäytymistä koiralta, jolla ikää on vain se yhdeksän kuukautta. Riehua ei saisi yhtään ja koiran pitäisi olla mahdollisimman huomaamaton.

Töitä pitäisi jaksaa tehdä, jotta pystyisin kehittymään ja pääsemään sille tasolle mille haluan. Omat tavoitteeni ovat kaukana siitä, mitä muilla perheenjäsenilläni on koiriensa kanssa. Enää ei riitä, että koirasta tulee kiva seurakoira. Ei, siitä pitää löytyä ytyä ja jotain muutakin, jota en osaa sanoiksi pukea. Ensisijaisestihan koirat ovat perheenjäseniä, mutta nykyään vaatimuksia on jo enemmän asetettu. Mietin päätäni puhki, millaisen koiran haluan ja minkälainen koira sopisi ominaisuuksiltaan, kooltaan ja yleensäkkin rodultaan itselleni ja lauman jatkoksi. Tavoitteita on jo nyt asetettu vaikkei uutta koiraa ole hetkeen tulossa. Vahvana ajatuksena pyörii, että mitä jos se tuleva koira ei olekaan sitä millainen haluaisin sen olevan. Aiheuttaako se pettymyksen ja ryhdynkö siihen oravapyörään, johon moni on jo lähtenyt. Vaihtamaan koiraa ja etsimään, sitä itselle parhaiten sopivaa koiraa. En usko, että ihan näin raakaan kilpavarusteluun pystyisin, mutta ajatus, että mitä jos niin käy, on pelottava.

Jottei tämä teksti loppuisi ihan synkästi niin laitan loppuun vielä kuvia, jotka otin yhtenä kertana perustottiskurssilla.

Ensimmäisessä kuvassa Ziva-belgi pyytää Ansaa leikkimään :)

Ja toisessa kuvassa on Nuppu-tipsu 5kk